Kauan sitten, nykyisessä Hämeessä, Vanajaveden rannalla seisoi ylväänä linna. Sen korkeiden muurien ulkopuolella asusteli kansa jota kutsuttiin vanainmaalaisiksi. Nöyrä kansa eli vaatimattomasti, mutta siitä huolimatta he olivat iloisia ja perin ahkeria. Vanainmaalaiset elelivät herran nuhteessa, mutta kerran vuodessa, aina sadonkorjuun jälkeen, kylässä järjestettiin suuret pidot. Silloin kylä täyttyi kauppiaista sekä pelimanneista ja kyläläiset iloitsivat ja juhlivat läpi yön, herkutellen ja tanssien.

Eräänä sateisena mätäkuun päivänä, kun kylässä jälleen järjestettiin suuret pidot, saapui niihin muuan muukalainen. Kaapuun pukeutunut hahmo kulki pää kumarassa ja veti perässään puisia kärryjä, jonka natisevat pyörät ulvoivat kovempaa kuin nälkäinen susilauma. Kylään laskeutui hiljaisuus ja he seurasivat etäältä kun hahmo veti nuokkuvat kärrynsä paikkaan jossa markkinamiehet myivät nauriitaan. Muukalainen pysähtyi äkisti ja nosti kasvonsa kohti kyläläisiä paljastaen pajusta punotun naamarinsa. Sitten hahmo siirtyi kärryjensä luokse ja nosti lastiaan peittäneen kankaan paljastaen kuormansa. Oli kuin aurinko olisi noussut kankaan alta — niin kirkkaasti kärryyn huolella asetellut lasipurkit loistivat hämärässä syysillassa. Jotkut hieroivat silmiään, toiset käänsivät katseensa. Oli hetken hiljaista kunnes kyläläisten joukosta kuului huuto — ”Hunajaa! Se on hunajaa!”

Kyläläiset alkoivat kutsua kaapuun pukeutunutta muukalaista Wilhartiksi, ja aina kirskuvien puurattaiden äänen kuullessaan he kurkistelivat ikkunoistaan ja pysäyttivät heiluvat sirppinsä siinä toivossa, että torille saapuisi tuo mykkä hahmo myymään keltaista kultaansa. Toisinaan Wilhart saapui, tuoden mukanaan hunajaa, jonka metsäiselle maulle ei löytynyt vertaistaan koko Tavastlandin alueelta.

Kukaan ei oikeastaan tiennyt mistä hunaja oli peräisin — huhuttiin että mystinen mehiläistarhaaja asustelee Alisen järven tuolla puolen. Kun joku kyläläisistä kerran uskaltautui hunajan alkuperää kysymään murhahti Wilhart kysyjälle ja katosi kärryineen metsään, eikä tullut kahteen kuuhun takaisin.

Aikaa kului ja mystisestä mehiläistarhaajasta alkoi kiertämään toinen toistaan oudompia huhuja. Joidenkin mukaan Wilhart olisi solminut pyhän liiton mehiläisten kanssa ja palvoi niitä jumalinaan — kaupaksi sielustaan mehiläiset olivat antaneet hunajalle elämän eliksiirin, joka toi mukanaan pitkää ikää. Nuorten kyläläisten keskuudessa kiersi tarina, jonka mukaan Wilhart nappasi kiukuttelevat lapset juuttisäkkiin ja syötti mehiläisilleen. Tavastlandin ulkopuolella kyläläisten terveyttä sekä pitkää ikää ihmeteltiin aina Ruotsin maalla asti. Jotkut uskoivat Vanajaveden parantavaan voimaan, toiset pimeään taikuuteen — löytyipä jopa muutama kirkonmies jotka uskoivat vanainmaalaisten solmineen liiton itse paholaisen kanssa.

Vuosia kului, kunnes kylässä tuli jälleen aika järjestää suuret pidot. Kesä oli ollut antoisa ja sadosta tuli ruhtinaallinen. Paikalle saapui kauppiaita aina maan peräisimmistä kolkista asti ja kylä täyttyi elämästä. Jälleen kyläläiset juhlivat tanssien ja laulaen, eikä kukaan heistä huomannut, että joukosta puuttui yksi. Vasta yön hämärässä kyläläiset havahtuivat siihen, että paikka jossa Wilhart piti kärryjään oli tyhjä. Surullisina kyläläiset laahustivat koteihinsa kuin lyötyinä, sillä Wilhart näytti hyljänneen heidät.

Seuraavana aamuna, kyläläisten hämmästykseksi tapahtui kuitenkin jotain ihmeellistä. Keskelle toria, paikkaan jossa Wilhart piti kärryjään, oli ilmestynyt suuri puinen kirstu. Se pursusi hunajaa ja oli niin suuri, ettei kylän voimakkain mieskään jaksanut sitä nostaa. Onnesta puhkuen kyläläiset keräsivät hunajapurkit komeroihinsa ja täyttivät kirstun hienoimmilla kaaleillaan ja komeimmilla kurpitsoillaan kiittäen Wilhartia vuolaasti.

Ja niin yllättäen kun puinen kirstu oli kylään ilmestynyt, se myös katosi. Sen koommin ei kylässä nähty kaapuun pukeutunutta mehiläistarhaajaa eikä kuultu puisten kärryjen kirkuvaa natinaa. Kuitenkin — joka kerta kun kylässä järjestettiin pidot, ilmestyi kirstu keskelle kylää pitäen vanainmaalaiset kylläisinä hunajasta.

Kukaan ei koskaan saanut selville mistä Wilhart oli tullut tai mihin hän oli kadonnut, mutta tarina Wilhartin hunajasta jäi elämään ja on säilynyt perimätietona aina tähän päivään asti. Löytyypä vielä ihmisiä, jotka syksyn kynnyksellä, Alisen järven tuolla puolen, väittävät kuulleensa Wilhartin puukärryjen narinan syvällä metsän siimeksessä, tai nähneensä vilauksen valkoisesta kaapupukuisesta hahmosta sumuisen pellon laidalla pajusta punottu mehiläispesä käsissään.

Ja niin syntyi Wilhartin Hunaja, mehiläisten pyhä perintö.